“Muistan kun ekan kerran Riikka puhui minulle, että opiskelee voimauttavaa valokuvausta ja sanoi että haluais kuvata mun kans. Kun se kertoi siitä maailman ihanin tyttö projektista, minua alkoi hirveästi kiinnostamaan se, mutta en voinu kuvitellakkaa että osaisin ite olla kuvattavana tai vielä vähemmän että voisin jopa pitää joistaki niistä kuvista, mitä minusta on otettu.

Odotin sitä meidän kuvausreissua tosi paljo, mutta mua pelotti ja ahisti se, koska oon aina inhonnu mun ulkonököä ja ajatellu, että kaikki muutki inhoaa. Minusta tuntu, että jos oon vapaaehtoisesti kuvattavana niin kaikki luulee, että oon itserakas, mitä en todellakaa oo varsinkaan siihen aikaan ollu.

Ensimmäinen kuvausreissu oli uskomaton kokemus. Meillä oli tosi kivaa ja vaikka mua vähä ahisti olla kuvattavana niin loppujen lopuksi niistä kuvista kuitenki löyty kohtuu monta hyvää kuvaa. Kun käytiin läpi niitä kuvia, oli omaohjaajakeskustelut paljo helpompia. Mun oli paljon helpompi jutella tunteista ja omasta elämästä, koska sen jälkeen ne keskustelut ei tuntunu niin virallisilta ja teennäisiltä vaan oli jotenki helpompaa ja vapautuneempaa. Ehkä siksikin kun sillä kuvausreissulla aloin enemmän luottamaan Riikkaan tai jotenki, siellä oli vaan me kaks ja se oli semmoinen meijän oma juttu niin ehkä koin että oon jollain tavalla merkityksellinen, enkä vain kuka tahansa.

Kuvien läpikäyminen oli antoisaa, vaikka jotku oli oikeasti niin rumia että ihan hävetti kattoa niitä. Niiden kuvien avulla pystyin helpommin puhumaan ja käsittelemään omia tunteita ja omaa minäkuvaa. Minulla on aina ahistanu omaohjaajakeskustelut, koska ne on niin väkinäisiä ja teennäisiä eli siellä istutaan vaan vastapäätä toisia ja yritetään keskustella minun asioista. En osaa puhua semmosessa tilanteessa. Se oli ahistavinta sitte verkostopalaverin jälkeen.

Ollaan käyty Riikan kanssa viis kertaa kuvaamassa ja ne ite kuvausreissut on jääny ikimuistoisina mieleen. Välillä kumpparit jalassa risukasassa. Sitte Hailuodossa ku oltiin niin uin vaatteet päällä meressä. Minusta oli ihana ku niillä kuvausreissuilla ei stressattu vaan elettiin hetkessä ja nautittiin. Kuvien avulla pystyin kattomaan itteä jotenki rehellisesti, aliarvioimatta tai vähättelemättä. Minulla muuttui myös oma kehonkuva, ku sain rauhassa ja luvan kans ihailla omia kuvia jonku toisen kans. Ja kehua niitä. Eikä minun tarvinnu ajatella että Riikka luulee minua itserakkaaksi. En tiiä miksi silloin ajattelin sen olevan jotenki niin väärin, jos tykkää itestä.

Meillä oli näyttely Leivolla ja se nosti mun itsetuntoa aika paljon. Niitä kuvia katto kaikki, mun psykologi Tarja, kaikki Leivon työntekijät ja nuoretki, ja sain pelkästään kehuja. Yhen ainoan kerran muistan ku yks Leivolla oleva poika sanoi jotaki ku mulla oli ne kuvat käessä, että sinähän tykkäät ottaa itestä kuvia kun noin paljo oot ottanu. Silloin tuli semmonen olo, että ajatteleekohan kaikki niin. Mutta Jonna heti selvensi sille Timolle että mitä ne kuvat on.

Minä oon näyttäny niitä kuvia aika monille, mun ystäville ja perheelle ja kaikki on kehunu niitä. Ja minusta jopa tuntu aina että ne kehuu ihan aidosti ja sillon aina tullu semmonen tunne, että oon edes jollain tavalla tärkeä. Oon aina inhonnu omaa kehoa ja oon aina ollu omasta mielestä ruma. Kun kuvattiin ja käytiin läpi niitä kuvia ja sai katella niitä ajatuksen kans niin aloin ehkä pikkusen olemaan armollisempi itteä kohtaan ja se inho ehkä vähän vähentyi. Vaikka ei kai se koskaan häviä kokonaan vaikka nykyään kyllä osaan arvostaa itteä ja tykkään vähä itestä.

Olin aika masentunu niihin aikoihin ku aloitettiin kuvaamisprosessi. Inhosin itteä enemmän ku mitään muuta ja toivoin omaa kuolemaa enemmän ku mitään muuta maailmassa. Minusta tuntu että kaikki haluaa että kuolen, että minun elämä on täysin merkityksetöntä ja niin turhaa. Tavallaan mulla on aina ollu kaikki hyvin, on maailman ihanin perhe, joka ei oo ikinä hylänny minua. On kavereita ja muutenki kaikki perusasiat on aina ollu hyvin, mutta silti olin niin onneton ja tunsin itteni niin yksinäiseksi, vaikka en oikeasti ollu. Mutta se tunne oli  niin voimakas, etten voinu sille mitään. Minusta tuntu, että oon erilainen ku muut, jotenki huonompi, tyhmempi ja täysin turha. En nähny mun elämässä mitään tarkoitusta.

Sillon ku ihan ensimmäisen kerran suunnittelin vakavasti ja tosissaan oman elämän päättämistä, niin ainut syy, joka esti mua tekemästä sitä, oli Miika ja Julia, minun veljen lapset. Halusin nähä ku ne kasvaa. Ne rakasti mua aidosti. Kyllä moni muukin rakasti, mutta en uskonu sitä. Ajattelin, että kaikki vaan esittää. Mutta Miika ja Julia oli niin pieniä että ne ei osannu teeskennellä. Nykyään nuita maailman ihanimpia lapsia on jo paljo enemmän ja mulla on myös kuus kummilasta, jotka antaa aika ison tarkotuksen ja merkityksen minun elämään.

Oon aina ollu tosi huomionkipeä ja oikeasti kaivannu huomiota ja läheisyyttä enemmän ku oon sitä ikinä myöntäny. Oon sitä kyllä saanut pienestä asti, mutta minä luulen että siksi kaipasin sitä niin paljo, koska en ite tykänny itestä yhtään niin jotenki tarvin sitä huomiota, että edes jotenki pystyisin elämään itteni kans ja uskotella itelle, että ehkä minä edes jollekin merkitsen jotakin. Tuon Riikan ja minun kuvausprosessin kautta sain aina kuvausreissuilla ja kuvien läpikäymisen aikana täyden huomion Riikalta. Se oli meidän juttu, eikä kenenkää muun Leivon nuorten tai ylipäätään kenenkää. Samalla sain myös vähä vahvistusta itsetunnolle ja oman minäkuvan rakentamiselle, eli pikkuhiljaa se huomiontarvekkin sitte alkoi vähenemään.

En olis muuten muistanu, mutta luin päiväkirjoja niiltä ajoilta. En aluksi ollu tykänny Riikasta yhtään, luulin että se vihaa minua ja jotenki en osannu olla luontevasti sen kans ja yritin sitä peittää parhaani mukaan. Mutta kun Riikka alkoi mun kans tuohon kuvausjuttuun niin aloin luottamaan siihen täysin ja ajattelemaan, että se oikeasti haluaa minua auttaa, eikä vaan tee työtänsä ilman että on siitä kiinnostunu.

Tarja ja Riikka on kaikista tärkeimmät ja merkityksellisimmät ammatti-ihmiset, jotka on auttanu mua kokoamaan mun elämän palaset. Ja ne auttoi mua löytämään itestäni ne voimat, joilla sain itteni kuntoon, ja niiden voimien avulla oon taas onnellinen.” 

-Eeka 21v