Jos et näe jotain, tarkoittaako se ettei sitä ole olemassa?

Ootko tullu koskaan ajatelleeksi kuinka suppea meidän näkökyky on? Me luodaan koko ajan erilaisia mielikuvia ympäristöstä ja ihmisistä, ylipäätään koko maailmasta ja me nähään siitä tasan sen verran kuinka paljon meidän oma potentiaali on valmis siinä näkemään.

Joulupäivänä kävimme mieheni kans perinteikkäällä joulupäivän iltarimpsalla Taivalkosken yössä. Siellä on mahdollista nähä monia vanhoja tuttuja kun entiset Taivalkoskelaiset on tullu käymään joulun aikaan sukulaisia moikkaamassa. Minä oon kotoisin tuosta pienestä pitäjästä, joten siellä on myös mun juuret, siellä oon kasvanu lapsuuden ja nuoruuden, enkä tälläkään hetkellä asu kaukana.

Tuolla yössä kohtasin erään vanhan kaverin joka innoitti minua kirjoittamaan tätä juttua. Minusta oli hassua kuinka hän kyseenalaisti mun olemista minuna, koska ei ollut itse nähny minussa tiettyjä juttuja esimerkiksi nuoruudessa tai lapsuudessa.

Lapsuudessa ja nuoruudessa mulla ei ollu purkukanavaa, jota olisin jakanu julkisesti. Enkä osannu purkaa mitään myöskään ei julkisesti, sille lähipiirillekään. Tunsin tunteita voimakkaasti, olin kysymysmerkkinä kun en ymmärtäny mistä ihmisyydessä on kyse, en ymmärtäny miksi ihmiset sanovat eriä mitä toiminta loppupelissä oli. Oma kasvaminen oli haastavaa, pään sisällä oli ainakin miljoona juttua mistä halusin saada jotain tolkkua, että olis ollu edes vähän helpompi olla. Sisäinen ristiriita oli valtava. Ulospäin se ei ehkä näyttäytynyt juuri mitenkään. Pyrin näkymättömyyteen.

Kun sitten pääsin mukavuusalueelle, oli sisäinen kaipuu löytää syvempi yhteys itseen niin voimakas, etten voinu jäädä mukavuuteen lillumaan. Haastoin itseä, olin itseä yhtä askelta aina edellä. Vaikka se oli raskasta, oli se myös erittäin opettavaista aikaa, jolloin aloin pikkuhiljaa löytää sitä juttua mitä olin etsinyt. Niihin aikoihin kuvittelin oman olemisen tavan olevan tyypillistä kaikille ihmisille, että kaikilla kiinnostaa olemisen syvin olemus, että kaikki haluaa ratkaista elämisen mysteerin ja sen mitä varten täällä ylipäätään ollaan. Ulospäin olin edelleen se näkymätön Ninni.

Oon aina rakastanu kirjoittamista. Se on vapauttavampaa kuin puhuminen, koska toiset ihmiset ja vuorovaikutustilanne ei oo ”häiritsemässä” sitä miten kirjoitettava juttu lopulta muotoutuu, vaan se saa syntyä minun ajatusvirrassa. Yks vapauttavimpia kokemuksia olikin juuri kirjoittaminen julkisesti. Aloitin omalla nimellä bloggaamisen eka kertaa joitakin vuosia sitte. Aluksi se  jännitti, et mitä kaikki sanoo. Kirjoittamisen avulla mulle kuitenkin avautui se tosiasia, ettei kukaan paria sielunsiskoa lukuunottamatta ollu koskaan todella nähny minua, se oli hämmentävää. Edes mun äiti ei ollu ikinä nähny mun todellista olemusta ennen ku aloin kirjoittaa. Silloin tajusin kuinka paljon annettavaa mulla onkaan tälle maailmalle. Olin vahingossa piilottanu tärkeimmän osan itsestäni sen vuoksi koska en pitäny sitä minään, enkä itteä minään. Kuvittelin että kaikki muutki on hiffannu kaikki samat jutut mitä minä ja minä oon vaan jotenki hidas koska palapelin palaset ei millään meinannu asettua paikoilleen, ja jos hetken niin näyttikin, niin silti joku kohta pomppasi.

Kukaan ei ollu koskaan nähny todella minua, mutta en minäkään ollu todella nähny ketään. Oli vaan ajatuksia, ennakkoluuloja, rajoituksia, odotuksia. Näin kaiken mun silmien kautta, pystyin näkemään tasan sen verran kuin se mulle milläkin hetkellä oli mahdollista. Onneksi oli (ja on) ne pari erityisen tärkeää sielunsiskoa, joiden kanssa sain opetella ja jakaa tätä elämää melko symbioottisestikin sillä hetkellä kun se oli eniten tärkeää. Kyllä nuo sielunsiskot on mun elämässä edelleen, mutta nykyään monet asiat on muuttuneet. Suhteisiin liittyy enemmän irrallisuutta mutta samaan aikaan erittäin paljon liittymistä toiseen ja koko maailmaan.

Haluankin kysyä sinulta, kun katsot ystävääsi, puolisoasi, lastasi, työkaveriasi tms. Mitä sulle tulee mieleen? Miten sinä määrittelet hänet? Sulla voi olla kuva lapsestasi millainen hän on, mutta syvälle sielun supatukseen yltää vain hän itse. Vaikka et näkis jotain tiettyä asiaa lapsessasi, se ei tarkoita sitä etteikö sitä vois olla olemassa. Näkö toimii vaan tiettyyn rajaan asti ja sitä värittää sinun oma rajallisuus. Sinulla ei ole vastauksia, siis miksipä oikeastaan yrittäisit tietää mitään? Mitä enemmän pystyt riisumaan omia ennakkoluuloja toisesta, sitä puhtaammin pystyt kohtaamaan hänet. Ei-tietäminen antaa mahdollisuuden uudelleen näkemiselle ilman raja-aitoja ja turhia määritelmiä. Jos mietit, miten sinä haluaisit tulla nähdyksi, uskon että moni haluaisi tulla nähdyksi ja rakastetuksi omana itsenään. Anna siis tuo mahdollisuus omalle rakkaallesi ja luovu tietämisestä hänen puolestaan.

Palapeli elää, väliin paloja pitää laittaa vaihtoon ja välillä niitä pitää muutenki päivittää. Tärkeintä on muistaa ettei oo mitään hätää, edes sillä suurimmalla ahistuksen hetkellä. Itseasiassa sitä palapeliä ei tartte pystyä ratkaisemaan, se on aina kesken, ja saa olla just sellainen kuin se milläki hetkellä sattuu olemaan. Sen sijaan ku yrität suoriutua arjesta tai tukahduttaa epämääräisiä tyhjyyden kokemuksia, uskalla pysähtyä ja kuunnella mitä sulle oikeasti kuuluu. Sen sijaan että yrittäisit ratkaista toisten elämisen mysteereitä, keskity oman syvemmän äänen kuulemiseen. Kun sanot jollekin ei tai joo, onko se sitä mitä todella haluat? Mikä on merkityksellistä juuri sinulle?

 

Spread the word. Share this post!

2 Comments

  1. Vastaa

    Hyvin koskettavaa, itse ei ole tullut ajateltua noin syvällisesti, välillä mua ärsyttää kun kaverit hehkuttaa onneaan, mutta nyt hiffasin että he ovat onnelisia aidosti. Itseeni olen tyytyväinen, vaikka olen kokenut kovia, kaikesta olen selvinnyt ja osaan nauttia pienistä asioista, lapsistani, terveydestä, ystävistä ja ihanista työkavereista.

Leave Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *