“Perjantaiaamu. Tietona oli luento voimauttavasta valokuvasta luennoitsijana Vääräniemi Riikka. Olin innoissani!

Luokkaan kerääntyi noin kolmekymmentä oppilasta ja Riikka otti hymyillen kaikki luokkaan tulijat huomioon. Istahdin tutulle paikalleni ja seurasin Riikkaa. Hän vaikutti jännittyneeltä ja innostuneelta, mutta kuitenkin hänestä huokui vahva varmuus.

Olin aikaisemmin selannut Riikan Instagram-tiliä ja Facebook-sivuja, sekä tutustunut voimauttavaan valokuvaukseen. Luulin edes vähän tietäväni, kuka Riikka on ja mitä hän tekee…

Luennolla Riikka avasi itsestään, taustoistaan, työstään ja voimauttavasta valokuvasta. Hän oli hyvin avoin ja lämmin. Hän nautti siitä mitä oli meille kertomassa ja kuvittelemani jännitys hänessä oli poissa. Se rentous, usko itseensä ja meihin oli ihailtavaa. Kaikilla oli lupa kysyä, kuitenkin tänä perjantainaamuna kukaan ei kysynyt. Vastasivat vain, kun kysyttiin. Luentoa oli mahtava kuunnella.

1,5h takana ja tauon paikka. Tauolla kuului iloista puheen sorinaa, moni vaihtoi ajatuksia kavereidensa kanssa ja omat kaverini olivat herkän avoimia. Tutkimme puhelimistamme kuvia, avattiin niitä ja huomattiin, kuinka moni meistä saa luontoa kuvatessa itseensä voimaa.

Tauon jälkeen oli Eekan vuoro. Tarinassa oli Eekan kasvot, kuvia ja hänen ääni. Kaunis, hento ja rohkea nuori nainen. Valtavien elämän tuomien haasteiden kautta hän oli saanut elämästään kiinni Riikan ja voimauttavan valokuvauksen avulla. Koskettavan kaunis tarina ja tämä muistuttaa, ettei hän ole täällä ainoa kuka ei osaa (tai osannut) tykätä itsestään.

Sitten oli meidän vuoro. Olimme käyneet läpi voimauttavan valokuvauksen perusteita ja jokaisen yksityisyyttä kuvissa. Kuva missä minä olen, minä sen omistan, eikä sinulla ole oikeutta siihen, vaikka haluaisit. Siksipä vaihdoimme kaverin kanssa puhelimia ja Riikan ohjeiden mukaan menimme ulos kuvaamaan.

Ulkona vaeltelimme ja etsimme mukavaa paikkaa ja kerrottiin kaverille missä minä haluan tulla kuvattavaksi. Kerroin minun kuvieni ohjeet kaverille ja sain juuri sellaisia kuvia mitä halusinkin. Kuitenkin harmitti, koska juuri sinäkin päivänä vaatteistani puuttuivat piristävät värit. Olin kokonaan mustaa ja harmaata. Onneksi luonto pelasti, kun syksyn värit olivat vielä loistossaan. Alku kankeudesta ja kylmyydestä huolimatta innostuimme kuvaamaan ja kaikki olivat tyytyväisiä sisälle kävellessä.

Ennen Riikan esityksen jatkamista vaihdettiin kavereiden kanssa ajatuksia kuvista. Tykkäsin kuvistani mitkä oli otettu takaapäin. Ei näkyvissä kasvoja, eikä ilmeitä. Useat kuvani ovat sellaisia, mutta sain niistä tietynlaista energiaa ja voimaa itseeni.

Riikka jatkoi… Hän avasi lisää kokemuksiaan työstään ja opiskelustaan. Hän kertoi omasta kasvustaan ihmisenä ja kuinka hän oli herännyt voimauttavan valokuvauksen kurssilla kuvien kautta joista itse tykkäsi. Kuvat oli otettu hänestä takaapäin. Silloin minun teki mieli lähteä pois luokasta. Luento oli niin minun sisälle menevä. Herkkyyteni kaivettiin esiin pelkästään puhumalla niin että teki mieli paeta. Mutta jäin paikalleni, istuin ja kuuntelin loppuun. Minuun osui, mutta pelkästään hyvällä tavalla. Ehkä Riikka toivoi, että näin käy vähintään yhdelle meistä ja hän oli onnistunut tehtävässään. Mahtavaa!

Kotiin ajaessani syksyn ensimmäiset lumihiutaleet valuivat hitaasti maata kohti ja minä tiesin, että palaan Riikan pariin vielä…”

-Jonna 28v