“Minun osallistuminen omakuvaretriittiin lähti liikkeelle siitä, kun luin mainoksen väärin, luulin että se järjestetään lähempänä asuinpaikkaani. Pian tajusin, että Taivalkoski onkin toisella puolella Suomea. Välimatkasta huolimatta päätin kuitenkin osallistua. Minulla on lukivaikeus, josta toi väärinlukeminen johtui, myös ryhmässä oleminen plus sata muuta juttua ovat minulle vaikeita. Olen aina hävennyt noita asioita, pitänyt sisälläni ja vain toivonut, ettei kukaan huomaa vikojani.

Olin jo etukäteen fiilistellyt uusia omakuvia mitä retriitissä otettaisiin, minulla oli ajatus että haluan iloisen kukkaseppeleen päähäni. Halusin tuntea millaista olisi olla huoleton pikkutyttö. Paikan päällä kuvaamiset alkoivat jo ensimmäisenä iltana, joten lähdin heti sitomaan seppelettä mökin pihalle kukista, joita pihapiiristä löysin. Kuvausreissulla uskalsin olla kuvattavana päälläni vain pieni valkoinen alusmekko ja tuo iloinen seppele.

Kun sain omakuvat eteeni ja sain niitä rauhassa katsella, minulle jotenkin selvisi, että kukkaseppele olikin jäähyväisseppele häpeälle ja syyllisyydelle. Hautasin nuo kipeät tunteet Taivalkosken metsän rauhaan. Lopussa esittelimme ryhmälle omat tuotoksemme, en halunnut sanoittaa kuviani vaan laitoin sen sijaan kuulumaan Juha Tapion biisin “Sinun vuorosi loistaa“. Oli liikuttavaa kuunnella kappaletta ja katsella itseään kuvista. Nyt on minun vuoroni loistaa.

Nyt retriitin jälkeen fiilistelen tuota lukivaikeuttani ja muita haasteita. Uskomatonta, että ensimmäisen kerran tulee ajatus, että ei ne olekkaan niin pahoja juttuja. Tällä kertaa ainakin lukivaikeus toi paljon hyvää tullessaan. Koen nyt todella voimakkaasti tämän kokemuksen. Tunnen suurta vapautta.

Yleensä en päivittele  juttujani, enkä ole esillä missään. Jotenkin nyt tunnen, ettei enään ole merkitystä mitä muut ajattelevat. Olen vain minä ja haluan kertoa nimeni ja antaa myös kasvot tarinalleni.

Jäljelle jää vain rakkaus.”

-Outi 46v