“Kun liityin mukaan Maailman ihanimpaan työpajaan olin jo jonkin aikaa ollut elämässäni sellaisessa vaiheessa etten tiedä minne jatkaa. Kun tuli se päivä vihdoin ja viimein, että sain tavata Riikan ja neljä muuta nuorta, olin jännittynyt. Mietin millaisia persoonia on lähtenyt mukaan ja millainen Riikka on. En kuitenkaan tuonna päivänä tiennyt kuinka voimaannuttavan kokemuksen tulen saamaan.

Tutustuttiin ryhmän kanssa ensimmäisenä päivänä. Kerrottiin itsestämme niin paljon kuin haluttiin. Riikka painotti ekana päivänä sitä, että jokainen saa olla ihana omaitsensä eikä ketään pakoteta mihinkään mihin ei itse halua. Sen jälkeen Riikka kertoi miten meidän työpaja etenee. Hän kertoi myös itsestään ja työstä voimaannuttavan valokuvauksen parissa. Kaiken Riikan kertoman ja tutustumisen jälkeen mun fiilis oli luottavainen. Lähdin kotiin ja odotin seuraavaa kuvauspäivää innolla.

Mietin millaisia kuvia oikein haluaisin ja millaiset vaatteet kuviin ja missä haluaisin, että kuvani otetaan. Pitkän mietinnän jälkeen jo tiesin.

Sitten tuli lauantai ja lähettiin kuvaamaan. Meillä oli jokaisella pari, jonka kanssa kuvattiin, mutta jokainen sai myös vuorollaan kuvata Riikan kanssa. Minulla ja mun parilla oli heti jo yhteys toisiimme. Puhuttiin kaikesta maan ja taivaan väliltä ja se keskustelu sai meidät molemmat rentoutumaan kuvaushetkillä.

Sen jälkeen lähdettiin extemporee ajamaan Rukalle ja kuvailemaan sinne. Pääsin päivän päätteeksi vihdoin kuvaamaan Riikan kanssa. Kerroin itsestäni ja elämäni kipukohdista. Riikka kuunteli ja oli läsnä siinä hetkessä. Riikka sanoi, että mun poskiin oli syttyny hehku sitten eilisen päivän, jokin muutos oli tapahtunut ja Riikka oli oikeassa. Ehkä kaikista hämmästyttävintä minun ja Riikan kohtaamisessa on se miten Riikka näki mun pinnanalle ja tietyllä tapaa tunsi mut jo heti erillä tavalla kuin muut. Se hämmästyttää vieläkin.

Kuvausreissulla halusin käydä ottamas penkkikuvan entisellä koulullani. Kuva on minulle kaikista henkilökohtaisin. Tuohon penkkiin sisältyy paljon entistä minua. Koulussa minua kiusattiin. Kiusaaminen teki minusta ujon, epävarman ja sisäänpäin suuntautuvan ihmisen. Välituntisin istuin penkillä ja seitsemän vuotiaana pikku tyttönä mietin maailmaa ja sitä miksi minua ei hyväksytä. Joko istuin tai keinun koko välitunnin, koska en uskaltanut mennä muiden lasten kanssa kiipeilemään telineisiin, koska pelkäsin niin paljon, että minut tönitään sieltä alas. Oli turvallisempaa istua ja keinua. Asento missä istun. Kuvastaa silloista tuskaani jota en näyttänyt kenellekkään. Siihen kuvaan jätin kaikki ne kiusaamisen jättämät arvet. Kiusaaminen teki minusta sen ihmisen mitä olen nyt. En enään ole epävarma. Hyväksyn itseni ja sen mitä olen joutunut kokemaan, vaikka se oli raskasta.

Siinä yhdessä päivässä minussa tapahtui valtavia muutoksia. Mulla syntyi luottamus itseeni ja muihin. Olin tosi hämilläni siitä, kun pääsin kotiin kuvauspäivän jälkeen. Itkin onnesta miten tää voi olla mahdollista, että mulla menee hyvin. Kun ennen en ollut sitä sallinut itselleni ja tuntui etten saa koskaan edes olla onnellinen ja ennen mun hyvä olo ei ole kestänyt kauaa. Kuuntelin vain Mikko Harjun biisiä “Sinä riität”, itkin ja sanoin itselleni, että ei hemmetti minähän riitän, vaikka olisin kuinka rikki. Tajusin myös sen, että on ihan okei olla rikki, mutta voin silti olla onnellinen.

Meidän itse ryhmä oli aivan mahtava. Viisi erilaista persoonaa jokainen ihana ja tärkeä. Olimme ja olemme edelleenkin tiivisporukka. Pystyttiin itkemään ja nauramaan yhdessä. Yhdellä tapaamisella haettiin ruokaa, kuunneltiin musiikkia ja valmisteltiin meidän esitystä Tyttöjen päivään. Kun tyttöjen päivä tuli mua jännitti tosi paljon. Meidän esitystä oli katsomassa mun äiti, muutamia tuttuja, luokanvalvoja ja koulun rehtori. Kun oltiin vastattu Riikan kysymyksiin ja penkki kääntyi nurin yleisöön ja video lähti pyörimään. Niin herkkä kuoreni murtui täysin. En pystynyt pidättelemään. Kyyneleet vain valui ja annoin niiden tulla. Sekin oli voimaannuttavaa, koska muutkin sai kuvien kautta nähdä missä pisteessä olen juuri nyt. Näyttelyn jälkeen Riikka soitti mulle ja me puhuttiin. Olin silloin edelleenkin hämmilläni tästä kaikesta enkä oikein ymmärtänyt kaikkea. Riikka sanoi, että pitää fiilistellä hetki kerrallaan.

Nyt on mennyt jo jonkin verran aikaa meidän työpajasta ja voin sanoa, että löysin itsestäni uusia asioita ja se tunne, mikä työpajasta tuli ei ole vieläkään minnekkään hävinnyt eikä se tulekkaan häviämään. <3″

-Janna 15v