“Lähdin Riikan työpajaan mukaan ensimmäisen kerran sairaanhoitajan syventäviin opintoihin liittyen. Työskentely voimauttavan valokuvan menetelmää hyödyntäen vei ensimmäisen kuvausreissun ja sen purkamisen jälkeen mukanaan. Kotia ajellessa lähti sellainen tunneryöppy liikkeelle ja tiesin tästä alkavan jotain suurta. Riikan kanssa sovittiin heti henkilökohtaisen prosessin aloittamisesta, jossa ensimmäisenä käynnistyi oma identiteettityö.

Riikan kanssa oli alusta saakka helppo olla. Riikan aitous oli jopa hämmentävää ja joka tapaamisella se jaksoi yllättää. Kun itse jännitti tapaamisia aina etukäteen, erityisesti alussa. Sitä oliko tehdyt tehtävät suoritettu oikeasta näkökulmasta ja riittävän hyvin. Mielessä pyöri myös ajatukset siitä, mistä puhun ja miten. Osaanko siis käyttäytyä oikein toista miellyttääkseni. Minulla on ollut tapana pienentää itseäni ja muutella käyttäytymistäni kohtaamieni ihmisten mukaan. Opin prosessin myötä tunnistamaan ja ymmärtämään sen, että riitän omana itsenäni tai jos jollekin en riitä, ei meidän tarvitse” ylimpiä ystäviä” olla. Opin prosessin aikana tunnistamaan tilanteita, joissa pienennän tai vastaavasti isonnan itseäni. Kyllä, myös lähipiirini koki jonkinlaisia muutoksia. Ymmärsin, ettei siinäkään ole mitään pahaa.

Riikka olemuksellaan, aidolla kiinnostuksellaan ja hyväksyvällä katsellaan sai minut kerta toisensa jälkeen vakuuttumaan, että olen ihana juuri sellaisena kuin olen ja se miten tehtävissä itseäni määrittelen, on juuri oikein ja hyvin. Riikka oli kokoajan kiinnostunut juuri minun asioistani, mikä oli lohdullista. Jälkeenpäin ajateltuna olin kasvattanut melkoisen kerroksen suojakuoria ympärilleni, joista oli erittäin vaikea alkaa luopua, koska jokaisen kuoren raottaminen teki kipeää. Prosessin aikana kipeiden asioiden kohtaaminen oli tottakai raskastakin, mutta päällimmäiseksi niiden käsittelemisestä jäi turvallisuuden tunne, koska Riikka kulki rinnalla kokoajan. Kipeitä asioita ei lähdetty kaivelemaan, vaan käsiteltiin niitä sen verran, mitä olin valmis niitä aukaisemaan. Jokaisen raotetun kuoren jälkeen voimaantumisen ja kasvamisen kokemus oli huikea ja juuri se oli jutun pointti.

Omien kuvien lisäksi käytin tehtävissä lehdistä leikattuja kuvia ja sanoja, jotka auttoivat minua kuvailemaan tunteitani ja ajatuksiani. Minulle oli todella vaikeaa sanoittaa asioita ja yrittää sanoa ne vielä täysin rehellisesti. Se pelotti vietävästi, mutta kuinka helpottunut olo olikaan aina sen jälkeen. Ja hämmästelin, miksi noita asioita on pidätellytkään..

Edelleen väliin suojakuoret alkavat kietoutua ympärilleni ja yhteys itseeni meinaa kadota. Silloin otan käyttööni oppimiani asioita tutkailla, mitä tunnen sisimmässäni? Nostaako jokin vaille jäänyt tarve päätään kehollisena muistona? Onko työpäivän aikana tapahtunut kuormitus jäänyt harteille tai mennyt syvemmälle. Prosessin aikana opettelin Riikan kanssa tunnistamaan, missä kohtaa kehoa tunnen kuormitusta ja mitkä minun keinoni ovat purkaa niitä. Kaikki keinoista eivät toimineet, vaan niitä piti pitkäänkin etsiä ja opetella. Oikeastaan opettelen vieläkin ja tulen varmaan lopun elämää opettelemaan edelleen. Välillä itsensä tyhjentäminen jää ja huomaan itse olevani niin herkkä, että alan heti kerätä kuormaa itselleni. Siksi opettelen edelleen olemaan säntillinen ja purkamaan päivittäin. Työssä kannan aina kiveä taskussani ja bola-korua, jota välillä helisyttelen. Minusta on erityisen tärkeää ollut oppia tunnistamaan, kun toisen ihmisen tunnetila tulee ihoni alle. 

Valokuvien kautta minulle selkeytyi erilaiset roolit, joita olivat roolit mm. naisena, äitinä, puolisona, ystävänä, tyttärenä ja sairaanhoitajana. Lopuksi roolit koottiin yhteen ja pohdittiin kokonaisuutta. Uskaltautumalla kääntää katseen itseensä löytyi myös uusia puolia, kuten herkkyys, jonka olin piilotellut aika huolella monien kuorien alle. Herkkyys on lahja, kuten sanotaan, sen kanssa vaan tulee oppia elämään niin, ettei se muodostu taakaksi tai peity kovien kuorien alle. Roolien kokoamisen myötä tuli sellainen kokonainen olo, kun sai itse määritellä ja tutkailla millainen minä olen. Lopulta katselin Riikan rohkaisemana itseäni jopa ihastellen ja ylpeänä.

Prosessin aikana opin myös rauhoittumaan. Herkkänä ja toiset huomioon ottavanä ihmisenä opin hyväksymään myös oman rajallisuuteni. Opin, ettei jatkuva huolehtiminen toisista ole edes toisten huomioon ottamista, vaan sillä on tullut paikattua omaa riittävyyden tunnetta. Kun prosessin myötä oppi tunnistamaan omia rajojaan ja rauhoittumaan itsensä äärelle alkoi tuntumaan, että ympärilläni olevat ihmiset ovat muuttuneet, mutta sitten Riikan kanssa keskustellessa tulinkin siihen tulokseen, että sehän olen minä ja minun olemiseni, joka on muuttunut.

Prosessin jälkeen olo oli huikea, minä tein sen! Päällimmäisenä oli seesteisyys ja turvallisuuden tunne, joita olin kaivannut elämääni. Kroppa oli pitkään oppinut elämään ns. hätätilassa, oli ihana oppia rauhoittumaan ja rauhoittamaan myös ajatuksen juoksu. Tuli tunne, minä selviän. Enkä vain selviä päivästä toiseen, vaan minä pystyn saavuttamaan unelmani. Paljon asioita loksahteli kohdalleen niin kotiasioissa, kuin työrintamalla. Samalla keskeneräisyyden hyväksyminen, eihän elämä voi olla pelkkää korkealentoa jatkuvalla hymynaamalla.”

-Niina 39v