Kuka päätti, mitä pitää hävetä?

Kuukautiset. Hikoilu. Ilmavaivat. Ulostaminen. Seksuaalisuus. Kehon hajut. Itkeminen julkisella paikalla. Se, että pelkää, kaipaa toista ihmistä tai tarvitsee apua.

Ihan tavallisia, ihmisyyteen kuuluvia asioita. Silti moni niistä on sellainen, jonka mieluummin piilottaisimme muilta. Jotakin, jonka haluaisimme hoitaa nopeasti pois alta, ettei kukaan huomaisi. Tai josta emme ainakaan puhuisi ääneen.

Mutta miksi?

Minua on jo nuoresta asti kiinnostanut ihmisyys ja ylipäätään ihmisenä oleminen. Se, miten toimimme toistemme seurassa ja miksi en aina itsekään toimi niin kuin haluaisin. Miksi meistä tulee sellaisia kuin tulemme? Erityisesti minua kiehtoo se, miten menneisyys muovaa meitä ja vaikuttaa siihen, millaisia olemme tässä hetkessä tai miten suhtaudumme tulevaan.

Kiinnostus vei minut sosiaalialalle, ja uteliaisuuteni on kuljettanut minua vuosien varrella erilaisten näkökulmien äärelle. Joskus olen miettinyt, että jos voisin nyt aloittaa opiskelut uudelleen, keskittyisin suoraan aivotutkimukseen. Mikäpä olisi kiehtovampaa kuin ihmisen aivot ja niiden toiminta?

Viime keväänä valmistuin seksuaalineuvojaksi. Muistan ajelleeni viimeisen koulupäivän jälkeen työpaikalta kotiin ja miettineeni, kuinka paljon koulutuksessa puhuttiin siitä, että seksuaalisuudesta saa ja pitää puhua. Että se on luonnollinen osa ihmisyyttä eikä siitä tarvitse vaieta. Tälle nyökyttelen edelleen.

Minä puolestani mietin silloin, että kunpa ihmiset uskaltaisivat puhua tämän lisäksi ihan tavallisista ja luonnollisista kehon toiminnoista.

Otetaan esimerkiksi ulostaminen. Tässäkin tapauksessa rakkaalla lapsella on monta nimeä: uloste, paska, pökäle, kakka, you name it.

Mitä sä tästä ekaksi ajattelet? Mietitkö, ihanko oikeasti olet lukemassa tekstiä paskasta? Onko tämä edes sopivaa luettavaa?

Minulle tämä oli pitkään melkoinen tabuaihe. Tytöt ja naiset tietysti paskantavat siinä missä muutkin ihmiset, mutta jostain syystä se piti tehdä niin, ettei kukaan vain huomaisi. Ikään kuin koko toimitusta ei olisi olemassakaan.

Muistan, kuinka joskus häpesin silmät päästäni, kun silloinen miesystävä odotteli jo omaa vuoroaan vessan oven takana. Jälkeenpäin olen miettinyt, miten kummallista se oli. Kehoni teki juuri sitä, mitä kehojen kuuluu tehdä, mutta minä koin häpeää. En ollut tekemässä mitään väärää. Silti tuntui, että minun pitäisi pystyä hoitamaan koko asia niin, ettei toinen edes aavistaisi sen tapahtuvan.

Milloin opin, että näin kuuluu toimia? Kuka minulle opetti, että tämä on noloa? En oikeastaan tiedä.

Olen kuitenkin huomannut, ettei kyse ole vain vessassa käymisestä. Opimme jo varhain, millainen keho saa olla ja mitä sillä saa tehdä näkyvästi. Mitkä asiat ovat sopivia ja mitkä noloja. Mistä voi puhua ruokapöydässä, mistä kavereiden kanssa ja mistä ei missään tapauksessa ainakaan ääneen.

Opimme peittelemään kuukautisia, hillitsemään itkuamme, piilottamaan epävarmuuttamme ja joskus jopa pyytämään anteeksi sitä, että tarvitsemme jotakin. Opimme tunnistamaan muiden odotuksia ja mukautumaan niihin. Joskus niin taitavasti, ettemme enää edes huomaa tekevämme niin.

Ehkä kyse ei lopulta ole vain siitä, mitä kehostamme uskallamme näyttää tai mistä puhua. Ehkä kyse on myös siitä, millaisina uskallamme olla muiden edessä. Saammeko olla keskeneräisiä, epävarmoja ja tarvitsevia? Vai yritämmekö jatkuvasti muokata itseämme sellaisiksi, että olisimme helpommin hyväksyttäviä?

Toki kaikkia asioita ei tarvitse jakaa kaikille. Yksityisyys on arvokasta, ja jokaisella on oikeus omiin rajoihinsa. Mutta yksityisyys ja häpeä eivät ole sama asia.

Voin aivan hyvin haluta käydä vessassa rauhassa ilman, että häpeän sitä, että minulla on suolisto. Voin pitää seksuaalisuuteni yksityisenä ilman, että pidän sitä vääränä. Voin olla itkemättä julkisella paikalla siksi, että haluan käsitellä tunteeni rauhassa, en siksi, että itkeminen tekisi minusta heikon.

Minua kiinnostaa juuri tämä ero. Kuinka paljon valinnoistamme syntyy siitä, mitä itse haluamme, ja kuinka paljon siitä, mitä olemme oppineet pitämään hyväksyttävänä?

Kuka nämä säännöt meille opettaa? Vanhemmat, koulu, ystävät, media, kulttuuri? Ja miksi alamme noudattaa niitä silloinkin, kun emme edes tiedä, kuka säännöt on alunperin laatinut?

Minulle paskantamisesta on sittemmin tullut suorastaan pyhä toimitus. Olen oppinut arvostamaan sitä aivan uudella tavalla. Mieheni saa kuulla suoleni toiminnasta luultavasti enemmän kuin olisi koskaan halunnut tietää.

Työkaverikin on joutunut junassa kuuntelemaan pohdintojani siitä, miksi vessanpöntöt on suunniteltu juuri sellaisiksi kuin ne ovat.

Kuka on päättänyt, että juuri tällaisella esineellä ihmisen pitäisi toimittaa yksi elämän perustarpeista? Onko suunnittelussa ajateltu ihmisen mukavuutta vai kehon toimintaa vai jotakin aivan muuta? Kuka on määritellyt standardit, joiden mukaan meidän kaikkien pitäisi istua ja hoitaa asiamme? 

Kun tätä alkaa miettiä, huomaa pian pohtivansa muitakin standardeja. Millainen on sopiva ihminen, hyvä työntekijä tai onnistunut elämä? Kuinka paljon pitäisi jaksaa, pärjätä ja tehdä? Saako olla epävarma, keskeneräinen tai erilainen kuin muut? Entä saako muuttaa mieltään, sanoa ei tai lakata olemasta sellainen ihminen, jollaisena muut ovat tottuneet meidät näkemään?

Olen itsekin opetellut pois siitä, että pitäisi miellyttää muita, pitää yllä hyvää tunnelmaa ja jättää omat ajatukset sanomatta. Se ei ole tapahtunut yhdessä yössä. Joskus havahdun edelleen siihen, kuinka haluaisin vetäytyä ja liimata näkymättömän teipin suuni eteen. Välillä joudun pysähtymään kysymään itseltäni, haluanko todella tehdä näin vai toiminko näin siksi, että pelkään jonkun pettyvän minuun.

Ehkä vapaus ei olekaan sitä, ettei enää koskaan tuntisi häpeää tai epävarmuutta. Ehkä se on sitä, että uskaltaa tutkia niitä. Kysyä itseltään, mistä tämä tunne tulee ja haluanko todella antaa sen päättää puolestani.

Emme tietenkään voi kyseenalaistaa jokaista asiaa joka päivä. Olisihan se aika raskasta, jos vessassakin pitäisi ensin pysähtyä arvioimaan yhteiskunnan rakenteita ennen kuin pääsisi itse asiaan.

Mutta ehkä joskus kannattaa pysähtyä. Ihan vain kysymään, miksi.

Miksi tämä on noloa? Miksi minun pitäisi peitellä tätä? Kenen odotusta yritän täyttää? Ja mitä tapahtuisi, jos en tällä kertaa toimisikaan niin kuin olen aina toiminut?

Kaikkea ei tarvitse muuttaa. Eikä jokaisesta tabusta tarvitse tehdä itselleen henkilökohtaista vapautumisen projektia. Joskus riittää, että huomaa jonkin säännön olevan olemassa ja ymmärtää, ettei se ole luonnonlaki.

Minua kiinnostaa edelleen ihmisyys. Se, miten toimimme ja miksi teemme asioita niin kuin teemme. En tiedä, mihin uteliaisuuteni minut vielä kuljettaa. Tällä hetkellä ihmisen suoliston hyvinvointi ja vessanpönttöjen ergonomia tarjoavat pohdittavaa ja ehkä huvittaviakin hetkiä lähipiirilleni.

Ehkä ihmisyydessä on juuri se kiinnostavaa: mitä enemmän sitä tutkii, sitä tavallisemmatkin asiat alkavat näyttää ihmeellisiltä.

Ja ehkä joskus vapaus alkaa niinkin pienestä asiasta kuin siitä, ettei enää häpeä sellaista, mitä ei alun perinkään olisi tarvinnut hävetä.