Melankolinen isänpäivä

Tänä isänpäivä oli erilainen. Aamusta startattiin kohti tekopitäjää ja käytiin sytyttämässä lapsen kanssa kynttilä isille. <3 Ehkä se oli tämä ympäristö tai ylipäätään autolla ajo, joka nyrjäytti mua melankolisiin tunnelmiin. Kun sitten starttasin auton mummolan pihasta kohti Oulua ja Tamperetta lapsen lähtiessä puolestaan Kuusamoa kohti, tiesin jo, että useamman tunnin matkustaminen varmasti herättelisi ajatuksia moneen suuntaan. Autolla ajo ja ylipäätään sellainen hiljainen aika houkuttelee minua kuulostelemaan milloin mitäkin. Ikään kuin pääsisi johonkin menneen ja tulevan väliseen tilaan, jossa ei oikein ole tässä hetkessä eikä enää kokonaan siellä, mistä on lähtenyt.

Näin isänpäivänä ajatukseni pyörivät minun elämäni isien ympärillä. Tällä kertaa en pohtinut omaa isääni vaan lasteni kahta isää ja sitä suhdetta, joka meillä on toisiimme, kun hoidamme yhdessä yhtä elämän tärkeimmistä tehtävistä: vanhemmuutta. Yhteinen kumppanuussuhde ei ole helppo, kun sekaan sekoitetaan avioero kertaa kaksi. Ajattelen, että kumppanuussuhde ei pääty edes kuolemaan.

Huomasin pohtivani elämää ja sen erilaisia vaiheita. Joskus nuorempana sanoin, etten halua katua elämässä mitään. Kadunko? No, periaatteessa en. Koska aina olen toiminut sen hetken tietoisuuden perusteella, enkä tiedä miten olisin voinut tehdä toisinkaan. Tekisinkö jotain toisin, jos nyt voisin? Todellakin.

Olen tehnyt virheitä. Joskus olen toiminut liikaakin tunteiden viemänä, joskus taas defenssit ovat istuneet ratin takana. Joskus huomioni on ollut jossain ihan muualla, ja samalla hetkellä jokin tärkeä on lipsahtanut näpeistäni. Niin kävi tänäkin aamuna. Huomioni oli muualla, enkä osannut välittää toiselle sitä, mitä olisin halunnut.

Rakastan sitä elämässä, että erilaiset, ehkä ristiriitaisetkin näkökulmat voivat olla yhtä aikaa totta. Voinko hyväksyä menneisyyden ja silti toivoa, että olisinpa sillä yhdellä (tai kahdella) hetkellä toiminut toisin? Voinko ymmärtää menneisyyden itseäni puolustamatta kaikkia tekojani? Voinko nostaa käden virheen merkiksi ja ottaa vastuun tekemisistäni ilman, että jään niihin vangiksi?

Pudasjärven jälkeen aurinko paistoi sen verran matalalta, että oli vaikea ajaa autolla. Mietin omaa melankolista oloa, jota olin voimistanut kaikilla fiilikseen sopivilla biiseillä. Mietin, mistä tämä olo tulee, ikään kuin jotain minussa olisi vereslihalla. Tarkoittaako melankolia sitä, että jokin tärkeä on tulossa ulos tai avautumassa? Vai onko tämä tunne vain luonnollinen osa ihmiselämää, sellainen, jonka kuuluukin olla juuri tässä? Vai onko se viesti, että kaipaan lisää merkityksellisyyttä elämääni? Mikä tekisi minut onnelliseksi tänään? Entä mikä tuo onnen kymmenen vuoden päästä, kun kaikki lapseni ovat täysi-ikäisiä?

Huomasin ajatukseni lipuvan mökkimaisemiin (joo, sen mökin, jota ei vielä edes ole), käsissäni minulla oli neulomistyö, ehkä se oli pitkän pitkä villatakki isoilla puikoilla ja paksulla langalla jota kudoin, tai joku isompi työ joka tapauksessa. Katson järveä ja siinä on hyvä olla. Tunnustelen mielikuvaa, kuulostelen, kaipaanko ihmisiä ympärilleni vai olenko erakoitunut. Samassa löysinkin itseni aikuisten lasteni seurasta, olenkohan jo mummo, mietin. Kun kuulostelen itseäni puolestaan työn äärellä, näen itseni nuorten ja terapian äärellä, ja samalla mietin onkohan se kesämökki sittenkin Kurkijärven sijaan Espanjan auringon alla.  

Mietin, kuinka paljon me ihmiset uskallamme kuvitella tulevaisuutta, jota emme vielä tunne? Ei ainakaan minun tarvitse tietää mitä haluan kymmenen vuoden päästä, mutta haaveilu on kyllä silti ehkä maailman parasta. Ja kyllä minua kiinnostaa se, mikä on tämän päivän ja tulevaisuuden välinen suhde.

Isänpäivä oli jo mennyt ajatuksissa kauemmas. Palasin siihen kynttilän lepattavaan liekkiin, jota tyttären kanssa aamulla katselin.

Jos jotain elämä on opettanut, niin sen, että kaikella on aikansa. Myös sillä, kun on ollut käpristyneenä sisäänpäin puolustusasemissa ja sillä kun on pystynyt avaamaan sydämensä antamaan ja vastaanottamaan rakkautta.

Lakki käteen ja hatunnosto jokaiselle isi-ihmiselle, myös yli biologisten rajojen. Jokainen, joka uskaltaa näyttää itsensä ja asettua suhteeseen, opettaa toiselle jotain tärkeää.

Suhteessa olemisen vaikeus, virheet ja puolustusasemiin vetäytyminen ovat myös osa ihmissuhteita. Kaikki suhteet eivät ole onnistuneita, kaikki eivät jatku, eikä jokainen kohtaaminen ole pelkästään kaunis. Silti ne voivat muuttaa meitä ja avata myös jotain kaunista ja tärkeää (lämmin halaus kaikille särkyneille sydämille).

Ja ehkä juuri siinä on jotain olennaista: emme opi rakkaudesta vain silloin, kun osaamme avata sydämemme. Opimme myös silloin, kun emme vielä osaa.

Tässä vaiheessa junan ikkunasta näkyy enää pimeää. Minäkin taidan siirtyä teekupin äärelle. Mutta haluan vielä nostaa muutaman ajatuksen sinulle.

Olen kiitollinen menneestä ja suren sitä, mitä tapahtui. <3

Olen onnellinen nykyhetkessä ja kaipaan silti jotain muuta. <3

Voin rakastaa ihmistä ja silti epäonnistua suhteessa häneen. <3

Voin ottaa vastuun virheistäni ja silti suhtautua itseeni lempeästi. <3