Anteeksi, pimppini.

En todellakaan ajatellut, että mun eka teksti tänne tulisi olemaan tämä. Mutta tässä me nyt ollaan.

Alkukesästä olin mökillä mun 8-vuotiaan pojan kanssa kaksin. Muu porukka oli tulossa myöhemmin. Polkuvene oli vielä talviteloilla jonkin matkan päästä rannasta. Siinä se puuta vasten köllötteli ja eteen oli laitettu Kalevin askartelema painava puusäleikkö. Pojan kanssa hoksittiin, että kyllähän tuo pitää vesille saada. Mä en läheskään aina oo hyvä impulssien kanssa, osaan toki sanoa niille ei, mutta monesti kun hoksaan jotain niin huomaan, että aika nopeasti olen jo tekemässä. Luojan kiitos isommissa jutuissa olen jo opetellut nukkumaan yön tai kahden yli.

Tiesin, että polkuvene on painava. Pojan kanssa päätettiin, että yhteistyöllä onnistutaan. Samalla kun tartuin käsillä polkuveneen yhdestä kahvasta, tiesin että tähän tarvitaan muutakin yhteistyötä kuin sopimus poikani kanssa.

Lantionpohja.

”Tehdään yhteistyötä”, sanoin ääneen ja suuntasin ajatukseni koko pimpin alueelle. En yrittänyt puristaa tai jännittää vaan tämä oli enemmänkin rakkaudellinen pyyntö toimia kokonaisuutena. Ja ei mennyt kuin hetki niin polkuvene oli vesillä.

Myöhemmin illalla olimme karanneet miehen kanssa lemmiskelemään tyhjään makkariin, kun jälkikasvu oli saatu unille. Jos olet joskus kuullut TRE:stä tai kokenut, miten keho alkaa täristä, tiedät ehkä mistä puhun. Minulle nuo tärinät ovat jo vuosia olleet luonnollinen osa rentoutumista – ja usein myös osa seksiä. Niitä ei tehdä. (Tai siis minä en tee, joku toinen varmasti tekeekin harjoitusten kautta.) Ne vain tulevat, ja niiden annetaan tulla. Haluan ruokkia niitä ja antaa tilaa: annetaan kehojen täristä.

Tuona iltana minussa tapahtui voimakasta tärinää. Kuulostelin tunnetta, joka heräsi, ja valutin muutaman kyyneleen. En päättänyt sanoa mitään. Kuulin vain suuni sanovan pimpilleni:

”Anteeksi.”

Ja se tuntui oikealta. Niin kuin jokin minussa olisi vihdoin löytänyt takaisin paikalleen.